työ

tässä työssä minä olen kulunut...
kulunut  ja rähjääntynyt, rikkipuhkipoikki....
kyllääntynyt taistelemaan välittämisen puolesta.....
ajoittain poden  myötätuntouupumusta;
liian usein on pitänyt luopua, kun olisi vielä ollut syytä ja voimia taistella...
ja liian usein on taisteltava, vaikka taistelun aika on aikaa sitten mennyt ohitse....
liian usein olen puhunut kun olisi pitänyt vaieta, mutten koskaan ole vaiennut kun on voinut puhua....
kyynistynytkin olen, ehkä?
liian usein on pitänyt kovettaa itsensä, valita sanansa sydän kippuralla kivusta,
todeta ettei ole mitään tarjota..ettei ole valtaa eikä oikeutta.....
liian usein, silti, vielä, innostun...taistelen...näen mahdottoman mahdollisena...uskon ihmiseen...välitän....
käytän kärsivällisyyteni esteiden väistelyyn...rakennan siltoja...ylitän rotkoja...rakennan vuorovaikutusta...
kunnes tulen tonttini rajalle ja.....putoan tyhjään......
kunnes tulee palaute, lämmin katse tai  kiitos tai pyyntö....
ja kaikki alkaa alusta....
miten paljon minä muuttaisinkaan, jos..........
muttakunei....

joskus minäkin....

aina katsellessa muiden blogeja...huomaa kaikenlaista...arvontaa ja mainontaa..

liityn siis mukaan minäkin, mainostan tässä vielä hetken voimassa olevaa saurikin arvontaa :)

Arvonta...

lisääjä Tanja, osoite: Saurikki - 6 päivää sitten

Kun tuo kävijälaskuri näemmä *ihan justiinsa* pukkaa uudelle kymmentuhannennelle (hah mitä kieltä...), niin aattelinpas laittaa arvonnan minäkin pystyyn :). Arvontoja nyt tuppaa olemaan vähän joka blogissa...

ihanaa isänpäivää

isänpäivän alla vietetään miestenviikkoa...keskustelu isyydestä velloo aktiivisena...osallistun omalla panoksellani siis minäkin.....´

isän rooli  on mielenkiintoinen...pitkään  isät ovat kunnostautuneet ennenkaikkea olemalla poissa, - pellolla, metsätöissä, sodassa, työmaalla... mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi mies on aina ollut perheen pää....tuonut elatuksen ja määritellyt säännöt perheessä, vaikka arjen onkin hoitanut joku toinen...
perheen pää joka on äidin apuna ja tukena kasvatuksessa, pelote ja kurinpitäjä....

aikojen ja arvojen muuttuessa on kuulunut jos vaikka minkälaista kitinää miehille esitettävistä kohtuuttomista vaatimuksista...vaikkakin jokainen tiskaaminen ja imurointi on osoittanut ihailtavaa tasa-arvoisuutta, ja jokaisesta ruuanlaitosta ja pyykinpesusta on seurannut mainetta ja kunniaa.....

ja nyt,- tässä ja tänään..ollaan tilanteessa jossa isyys on hieno juttu....
isyys on niin hieno juttu ettei sitä sovi arvostella tai kritoisoida, saati kyseenalaistaa...isyys on niin iso ja hyvä juttu että sitä ei ole lupa kuin arvostaa....toimimatonta isyyttä ei olekaan, koska onhan se sentaään isä!!!!

unohdetut lapset saavat kaihota ja ikävöidä entistä enemmän ja kipeämmin tätä hienoa isyyttä...koska onhan tämän arvostuksen ja hehkutuksen takana varmaankin jotain ihmeellistä ja ihanaa, josta lapsi on jäänyt paitsi....myös julmuutta harrastavan isän kanssa on tavattava vaikka se kuinka tekisi kipeää, koska milloin tahansa se saattaa kuitenkin muuttua siksi ihmelliseksi "onhan se sentään sun isä" isäksi ja kaikki onkin sitten hyvin ..... ehkä unohtaminen sittenkin on johtunut, jollei lapsesta itsestään, niin äidistä....tai jostakin ulkoisesta hankaluudesta....muttei koskaan isästä itsestään...eihän?

nyt otsikoissa todetaan että isyys ja isät tarvitsevat tukea, isän ja lapsen suhde jää perheessä ja erossa helposti heikoille...perheessä äiti saattaa "omia" vanhemmuuden ja erossa taas äiti saattaa suhtautua niin ikävän "omistavasti" lapseen, että vaikeuttaa isyyden toteutumista....erossa ja perheessä isä on hieno ja hyvä,- kun äiti taas se hankala, arvaamaton ja itsekäs kuikuttelija joka ei ymmärrä arvostaa ja tukea hienoa asiaa, isyyttä...

 vai onko olemassa äitejä, jotka syystä suojelevat lapsiaan toistuvilta unohduksilta ja pettymyksiltä, jotka ovat selittämästä päästyäänkin selittäneet kaiken parhain päin jo niin pitkään että pienikin lapsi näkee jo selitysten harson läpi, niin pitkään että selitykset on käytetty loppuun...annetaanko äidille ikinä missään tilanteessa mahdollisutta olla vanhempi joka aidosti toimii lapsensa parhaaksi...hyväksyttäisiinkö eno, setä tai kummi "lapsen parhaaksi" tuottamaan toistuvia pettymyksiä ja murentamaan lapsen itsetuntoa, aiheuttamaan loppumatonta ikävää ja ksysmyksiä joihin ei kenelläkään läsnäolevalla ole vastauksia?

onko olemassa isyyttä joka toimii itsekseen, tarvitsematta äitiä tai muita ihmisiä tukemaan ja mahdollistamaan?
onko mahdollista että mies ottaa isyyden vastaan elämänikäisenä sitoumuksena ja hoitaa sen vielä paremmin kuin työnsä? voidaanko ajatella että se on normaalia, tavallista, arki-isyyttä? että mies itse etsii toimintatapansa, sovittelee tapaamiset aikatauluihinsa, uudet ihmiset lapsiinsa, on läsnä, kuuntelee, vastaa itse itseään koskeviin kysymyksiin, on tavoitettavissa, tutustuu lapsen ajatuksiin ja mielipiteisiin, hoitaa yhteydenpidon?
voidaanko ajatella että mies, isä, tekisi tämän kaiken ilman kitinää, vaikka lapsen äiti olisikin hankala, kiukkuinen, vaikea, loukkaava ja torjuva? että mies tässäkin laittaisi lapsen etusijalle ja sivuuttaisi  ikävyydet asian hoidossa lapsen takia?

miten miehet saavat äänensä tässä asiassa niin helposti kuuluville....
miksi yh-äidit ovat edelleen epäilyttäviä, mutta yh-isät kunnioitettavia....
miksi eroansa kipuileva mies on oikeutettu tukeen ja apuun ja nainen taas...on hankala ja vaikea....


edelleen suurin osa lapsista jää eron jälkeen äidille, ei siksi (vaikka niin väitetään) että isä ei saisi lapsia, vaan siksi että isä ei halua/voi/pysty/ehdi ottamaan heitä....
edelleen joka kolmas lapsi "unohtuu" isältään eron jälkeen, ei siksi (vaikka niin väitetään) että äiti estäisi tapaamisia, vaan siksi että isä ei halua/voi/pysty/ehdi tapaamaan tai pitämään muuten yhteyttä....
edelleen lukemattomat äidit selittelevät lapsilleen isien unohduksia parhain päin, tukevat ex-miehiään tapaamisiin, puhuvat heidän puolestaan lapsille, toivovat, kannustavat, rohkaisevat, painostavat, pyytävät, anelevat.....tekevät kaikkensa.... jotta isyys säilyisi....
siksi on loukkaavaa kirjoittaa yksipuolisia juttuja isyyden vaikeudesta ja tuen tarpeesta...

vanhemmuus koskee kumpaakin vanhempaa sukupuolesta riippumatta...tuen tarve (silloin kun sitä oikeasti on) koskee kompaakin vanhempaa sukupuolesta riippumatta...kuka tahansa osaa olla hankala,vaikea, ajattelmaton ja lapsellinen, sukupuolesta riippumatta...kuka tahansa voi tarvita tukea tai apua vanhemmuudessaan....

minä en lähtökohtaisesti aseta äitiä yhtään isää paremmaksi, enkä toisinpäin....vaikka kokemus (ja tutkimuksetkin) osoittavat että äidit yleensä sitoutuvat vanhemmuuteen isiä paremmin...
en liioin halua asettaa äitiyttä ja isyyttä vastakkain....
silti olen erimielinen;
minun mielestäni yksikin vanhempi riittää,
en usko parisuhteen välttämättömyyteen kasvatuksessa,
en perusta naisen enkä miehen malleista,
enkä biologisesta vanhemmuudesta...
vanhemmuus on aikuisuutta eikä riipu sukupuolesta tai sukulaisuudesta!

minä lähden ajatuksesta että vanhemmuus tulee ansaita osoittamalla sitoutumista ja omistautumista asialle, eikä rakkauskaan olisi pahaksi....kasvatustietoisuudesta puhumattakaan.....


lämminhenkisiä vanhempainpäiviä kaikille !

pitkin syksyä

pitkin syksyä olen katsellut kirjoittamatonta blogiani....jossain paperilla on monia kirjoituksia, raakileita, joita olin ajatellut tänne "referoida"...mutta....
tuli loma...ei ehtinyt, ei halunnut, ei saanut aikaiseksi...lomallahan vaan...lomaillaan...
syntyi momolle pikkusisko, tunteet olivat täydet, odotus ja jännitys loppui.... helpotus tyhjensi potin...
tuli vauvajutut...isosikkon ja pikkusikkon "jutut"....täysiä tunteita, isoäidin ajanjakoa, nauttimistakin...oman itsen sovittamista aikaan ja paikkaan...

pitkin kesää ja syksyä...koko ajan...väsymys on hiipinyt kintereilläni, yrittänyt napata kiinni heti kun valppauteni herkeää...moni asia on ollut jäämäisillään puolitiehen, monen kanssa olen hengästynyt pelkästä vastuusta...monesta mielessäni kiukutellut tekemisen "pakosta"...
kaikki on kuitenkin tullut hoidetuksi,- tai niin minä luulin....
kunnes lähellä ratkesi...kunnes asia jonka luulin olleen hyvässä uskossa hyvin...ihmiset huomioituina ja kuultuina...sydämellä ymmärrettyinä...kääntyivät nurin

aina väsyneenä olen hyvä etääntymään, vetäytymään itseeni, minimalisoimaan ja priorisoimaan....jollen sitä saa tehdä, - hermostun, loukkaannun, ärsyynnyn, pakenen luolaani, suljen ovet ja ikkunat, en halua, en tahdo, en suostu, en ryhdy, en!!!!
olen oppinut pahaa mieltänikin käsittelemään kaikessa rauhassa, tutkimaan ja tarkastelemaan, ennenkuin päätän mitä sen kanssa tulisi tehdä, - oppinut varomaan repimistä...ainakin lähimpieni kanssa...
siksikin en jaksa ymmärtää...ihmisiä jotka ykskaks sivaltavat, repivät, haavoittavat, haluavat jakaa pahaa mieltä, kokevat sen oikeudekseen....unohtavat rakastavan rakentamisen...hukkuvat omaan oloonsa...
menetän siinä luottamukseni, ajaudun kauas, ajaudun haluttomuuteen....

minä olen valurautaa... painostuksen alla minusta tulee teflonia...
silloin ei enää mikään ole mitään...
kyllä minä senkin osaan, nyt vaan en jaksa,
olen sen monesti tehnytkin, nyt vaan en jaksa ymmärtää miksi minun pitäisi....

mutta se menetys, pettymys, häpeä....
että saatoin olla niin tyhmä, höynä, helppo, hyväuskoinen hölmö...että uskoin rakkauden ja kauniit sanat, että annoin niille arvon siinä kehyksessä jota itse kunnioitan...
ja päädyinkin täyteen ymmärtämättömyyteen...ikäänkuin koskaan ei mitään yhteistä ymmärrystä olisi ollutkaan...ikäänkuin koskaa ei olisikaan puhuttu mistään mitään....kaikki sanat valuneet hukkaan....
ja vielä minä höynä yritin tätä selvittää...ikäänkuin en muistaisi että siten ne sanat käännetään minua itseäni vastaan...että toisilla vaan on itseoikeutettu oikeus tulkita asioita vain omasta näkökulmastaan....

nyt siis...lapsista ja vauvaihanuudesta, kauniista syksystä ja kultaisesta kullasta huolimatta...väsymys ja paha mieli....
painava iso musta möykky, johon on kietoutuneet osumat vuosien varrelta, tekee minuun pesää...päätä koskee, väsyttää muttei nukuta, mieli on...missä lie...
kaiken tämän olen käsitellyt elämäni aikana jo moneen kertaan...luulin jo että tarpeeksi moneen...niin moneen etten millään jaksa.....

isääkin on nyt ikävä....viiden vuoden mittainen ikävä....
isä osaisi nyt sanoa ne oikeat sanat...ymmärtäisi mikä minuun tässä niin kovin sattuu...

eipä tässä mitään kovin uutta ole...kyllä tämä tästä...niinkun aina...
tämähän oli vaan paluu maan pinnalle...
muistutus siitä mistä olen kotoisin...
siitä mistä olen halunnut pois...
ehkä on hyväkin että sen aika ajoin saa tuta......

surullista se silti on........